Söimme viime pyhänä siskon luona laskiaispullaa. Katsottiin ikkunoista järven jäälle, jolla oli auringon valo sekä ihmisiä punasissa ja muun värisissä toppatakeissa ja -housuissa. Valittelin sitä kun ei laskiainen tule tänä vuonna oikein koskaan kun niin myöhään tulee. Sisko sanoi että pääsiäinenkin tulee myöhään. Kun sitten myöhemmin eajelimme kotiin, keskikokoiset tytöt (meillä on isot tytöt, keskikokoiset ja pienet tytöt) kysyivät että saavatko huomenna leipoa laskiaispullia. Lupasin, ja ajattelin että leipokoot vaikkei vielä ole laskiainen, kuka sitä enää jaksaa odotella kun hanki hohtaa ja posket punoittaa raikkaasta ulkoilmasta.
Tänään oli pelipäivä, ja jo aamusta etenkin poikapuolinen puurokoululainen muistutteli pelipäivästä, että saako pelata ja kattoa videoita ja kaikkea. Sanoin että ei puhettakaan, ulkoilua ensin. Minulla itsellänihän ei tokikaan tehnyt mieli ulos kun oli siinä kaikenlaista, hommia ja velvollisuuksia ja piti varata aika yhteen paikkaan ja semmoista arkista ja tavallista, tiedätte varmaan. Ihmeen kaupalla sain lapsille puvut päälle, houkuttelin tipujen ruokkimisella ja koiran taluttamisella, ja se lanka sattui vetämään.
Kun kerran tein tipulle ruoan ja se oli lämmin ja kaatumisarka niin puin itsekin väliaikaisesti ja lähdin kanalaan lasten kanssa. Tipu piipitti ja sai ruokansa, kolmevuotias tytär halusi pitää sitä kädessä ja ei ymmärtänyt miksi sitä ei voi viedä sisään lemmikiksi. Kanalasta tullessa sanoin että iskä teki tuohon mäen, nythän te voitte laskea. Nakkasin pulkan ja liukurin pienen lumimäen päälle ja kehotussanojen jälkeen luikin itse sisään. Nyt olisi hiljaista kun vauvakin nukkuu, soittaisin sinne ajanvaraukseen. Lapset yrittivät livahtaa sisään samalla ovenavauksella, mutta minä muistutin että pelaamisesta ei sitten puhelintakaan jos ette nyt laske ainakin kymmentä kertaa tuota mäkeä. Vedin oven lukkoon tylysti lasten nokan edestä ja sanoin vielä maanittelevasti että äiti katsoo ikkunasta kun laskette, samalla muistaen lapsuudesta yhden äidin joka oli joskus lukkojen takana sisällä kun lapset olivat pihalla, ja tunsin jotain myötätunnontapaista, vaikka periaatteessa en tietenkään hyväksynyt. Riisuin takkini ja piponi ja aloin kuulla toiselta ovelta kopinaa. Juoksin äkkiä lukitsemaan senkin, ovenraosta näin tiellä seisovan punatakkisen tädin, se oli seissyt siellä pyöränsä kanssa jo jonkin aikaa ja näytti puhuvan puhelimeen. Tunsin itseni roistoksi ja ryökäleeksi vetäessäni ovea lukkoon ja mielessä kävi että jos se on joku kätyri joka on huomannut että tässä talossa on eletty jo pidempään vähän epäilyttäväksi. Ruusuruukut esimerkiksi terassilla vielä kesän jäljiltä lumen alla, kaiken muun lisäksi.
Ryökälemäisyyttäni lieventääkseni huikkasin ovenraosta sulloutuville lapsille että annan keksiä evääksi jos olette vielä vähän, ja otin pienen rasian johon laitoin keksit ja työnsin sen lasten kera ulos. Ja taas ovi lukkoon. Näkiköhän tuo nainen, katsoin mutta nainen oli nyt selin meihin, onneksi.
Sitten menin koneen ääreen ja etsin puhelinnumeron ja aloin soittaa. Sain varattua ajan, jonka menin kirjoittamaan myös keittiön seinäkalenteriin. Jahas, se onkin helmikuun viimeinen, oho, laskiaistiistai! Sekö olikin nyt se laskiainen, hymähtelin kun menin avaamaan keksisuisille lapsukaisille oven. Mäessä oli kaksi vinoa pulkanjälkeä ja liukurikin oli tainnut vähän siirtyä. Me laskettiin jo kymmenen kertaa, mussuttivat pikkuiset. Vai niin, vai niin, sanoin ja katselin pulkkaa ja liukuria ja ajattelin että näkeepähän isäntä töistä tullessaan että on ulkoiltu.
Kyllähän sitä toki aina kunnon perheissä aina ulkoillaan, ja etenkin laskiaisena!